Elämässä pitää olla vähän satua! Se on ollut mottoni jo kauan ja sitä kun santsaa, tuntee elävänsä näitä vuosia! Jotkut rakkaat ystäväni siitä aina muistuttavat ja kyselevät perään, onko uutisia siltä saralta!
Elämähän järjestää joka tapauksessa sakeaa hiekkamyrskyäkin, niin ettei eteenpäin näe. Sellainen osui silmiini ihan konkreettisesti asuessani pienen perheeni kanssa Arizonassa. Matkalla Tusconiin aavikolla hiekkamyrsky yllätti moottoritiellä ja kaikkien oli vain pakko pysähtyä odottamaan. Miten sen hetken käytät, on toinen kysymys. Muistaakseni silloin poikavauvani vain nukkui ja vierailulla olevat vanhempani vain naureskelivat ihmetyksestä. Meillä oli turvallista auton sisällä ja sekin elämän myrsky meni ohi.
Äiti, milloin tulet käymään?
Viime aikoina olen opiskellut paljon pelon anatomiaa ja jopa biologiaa. Se kiinnostaa, sillä pelko estää kaiken kasvun. Ilo puolestaan tuottaa kirkkaita kohtia elämässä, jolloin olemme auki myös kasvulle. Jätetään tiede sikseen, mutta leftbeirinerinä olen nyt opiskellut tarpeeksi uskoakseni. Olen elänyt koko työurani vasemmalla aivolohkolla strategioiden, implementoiden ja yrittämällä mahduttaa työelämä johdon raportteihin tai excelleihin.
Työura vei kaiken energian ja havahduin vasta, kun kolmivuotias kysyi minulta: ”Äiti, milloin sinä tulet taas käymään.” Se sattui sieluun saakka. Siitä lähtien kaikki muuttui. Kalenteriin alettiin täyttää ensin perheen asiat ja menot, kaikki hassut juhlaperinteet kuten koko serkkukatraan vieläkin muistelemat riihitonttujuhlat ja kesän riehakkaat serkkuleirit. Järjestin ainoalle lapselleni tilaisuuksia tuntea ja kiintyä lähisukulaisiin ja jokainen serkku pääsi jonnekin päin maailmaa mukaan lomamatkoille.
Lisää huilia elämään!
Ilmankos sairastuinkin krooniseen vatsakatarriin. Onneksi ison kansainvälisen konsernin työpaikkalääkäri huomasi sen ja pisti puolen vuoden huilille. Sen puolen vuoden jälkeen en pystynyt enää palaamaan. Arvot ja intressit olivat muuttuneet. Onneksi luonnonlapsi minussa, joka loi kesäelämänsä perheen mökillä Perämeren rantakivillä hypellen ja uponneita satulaivoja soutuveneen alta kurkistellen on muistuttanut minua aika ajoin hetkessä elämisestä. Se on paljon paljon muutakin kuin muodikas ismi. Se on todellinen hengenpelastaja – ainakin minulle.
Lapsuuden onnellisimmat muistot tai myöhemmin perheen kanssa vietetyt tärkeät hetket ovat tunnemuistoina kehossakin. Kuten kuulemma traumatkin. Siksi aikuisenakin kannattaa niitä hetkiä järjestämällä järjestää ja ottaa vastaan kaikki tähtipöly tehoimurilla syvälle sieluun.
Kevyttä yläpilveä Rivieralla
Muuttaessani Ranskan Rivieralle, halusin oppia elämään keveästi, -niin keveästi, että silmiä kirvelee! Kaikenlainen Dolce Vita ja nautiskelu oli oikein tervetullutta. Kevein mielin eläminen piti oikein opetella. Shampanjaa saa olla läpi aterian, se on ihan parasta. Mutta eniten huumaannuin valosta ja ilosta, joita ihmisten vastaan tulevilla kasvoilla kohtasin. Tervehtiminen ja Madame -sanan kuuleminen oli ihanaa. Teitittely ja lasten ja nuorten kohteliaisuus ja käytöstavat – aah.
Kuinka tärkeitä olivatkaan ilmasto- ja ilmapiiripakolaiselle ne yksinäiset tanssahtelut olohuoneen auringonläikässä Riviera Radion tarjotessa kevyen kevyttä musiikkia. Tai ne onnen hetket, kun pieni rescue-koira nukahtaa eteisen lattialla pää työntyneenä sisälle mamman laukkuun. Niissä kaikissa hetkissä on sielulle tähtipölyä.
Toimittajan hommissa on se kiva puoli, että pääsee kohtaamaan erilaisia ihmisiä. Otan niistä kohtaamisesta kaiken ilon irti. Vastikään olin toimittajana Cannesin MIPTV -tapahtumassa, joka on maailman suurin sisältötapahtuma. Uudet TV-sarjat ja dokumentit kilpailevat kirjaimellisesti kilpailusarjoissa mutta tekevät sitä myös meidän toimittajien huomiosta. Illalla saa pukea ykköset päälle ja kävellä ranskalaisen miesystävän kanssa käsikynkkää nautiskelemaan lämpimän kevättuulen hiuksia hulmuttaen.
Odotin pinnallisia kohtaamisia ja niitä sainkin useimpien tähtien kanssa. Mutta eräs kohtaaminen oli erityinen. Yli 150 elokuvaa tehnyt Robert Davi latasi hetkeen sellaista tähtipölyä, joka jää mieleen. Hänellä oli aikaa kohdata ihminen ihmisenä ja keskustalla ihan oikeista asioista. Hän on tehnyt Mika Kaurismäen kanssa Amazon-nimisen leffan, jonka ehkä muistatkin. Kiitos Mr Davi. Jäät mieleen. Ja kyllä, yritän välittää Lovesi Mikalle, jos saan tilaisuuden kohdata.
Kiitos elämälle ja sille, että pelon toisella puolella on uusi elämä. Jotkut luulevat sitä rohkeudeksi, mutta ei suinkaan. Se on ollut vain päättäväisyyttä elää tämä ainoa elämä ihan tähtipölyssä. Eikun kevein mielin ja sokka irti, jos tulee tilaisuus.
Lisää kommentti